Historiaa
1500/1600-luku
Iiläiset nousivat Iijokea pitkin aina latvavesille asti eränkäyntiin, sillä vuoden 1554 eräluettelon mukaan kalasteli Korpisen yläpuolisella Suolijärvellä 18 Iiläiskylien haapiokuntaa. Ainakin ohitsekulkijoita oli jo lähes 500 vuotta sitten.
1600-luvun puoliväli on sikäli merkittävä ajanjkohta korpisen kannalta, koska sen aikainen asutus voidaan sijoittaa melko tarkasti kartalle. Vuonna 1650 painettuun, Klaus Klaunpojan laatimaan "Kajaaninlinnan läänin" karttaan on merkitty kolme veroamaksavaa taloa Korpisen kylälle. Maanmittausinsinööri Claesson Claessonin pojan laatimaan karttaan vuodelta 1648 on Korpisen järven rannalle sijoitettu yksi verotalo, Per Holapan talo. Verotietoihin on merkitty seuraavat tiedot: Tilan pinta-ala on puolen manttaalin suuruinen. Kylvöalaa tilalla on 4 3/8 tynnyriä. Niittyjä kerrotaan olevan pieninä alueina joen äyräillä. Heinää voi tulla yhteensä 22 kuormaa. Per Holapalla on 300 salkoa käsittävä humalatarha ja kohtalaisen hyvät kalastusmahdollisuudet. Talon vieressä olevassa järvessä todetaan olevan haukia.
Toinen verotalo on kartassa sijoitettu Akonjärvi-nimisen lahden tuntumaan. Verotiedoissa mainitaan Michill Mäkeläisen talon olleen autiona 12 vuotta, minä aikana niityt ovat ehtineet metsittyä. Viljelemättömien peltojen kylvöala olisi 3 tynnyriä. Heinää olisi saatu kolme kuormaa kylän äärellä olevista niityistä. Tilalla on ollut 200 salon humalatarha. Talon paikka on luultavasti nykyinen Holappa.
Jaurakkajärven rannalla on yksi verotalo jota asutti Jacob Jacobsson Pätsi, Påhl Hiltusen paikassa. Talo oli ollut 1/4 manttaalin suuruinen ja nyt se oli kirjattu puolen manttaalin kokoiseksi. Kylvöä talossa mainitaan oleen 3 13/16 tynnyrinalaa. Heinää mainitaan kylässä ja kauniissa Korpijoen lahdissa kasvaneen 24 kuormaa. Talossa ei ole mainittu olevan humalatarhaa, mutta kohtalaisen hyvä kalastusmahdollisuus Jaurakkajärvestä.
vuoden 1648 verollepanossa kiinnitettiin huomiota asukkaiden kalastusmahdollisuuksiin ja tilojen humalatarhoihin. viljelysten tuoton lisäksi. Talonpojilla oli maksettava vakituista mantaali- eli talonveroa, minkä he yleensä maksoivat suurimmaksi osaksi luonnontuotteilla. Kunkin talon olisi pitänyt esimerkiksi kasvattaa 50 keppiä humalaa, joiden sato piti ensin kuivattaa ja sitten kuljettaa Ouluun armeijan tarpeisiin. Humalaa käytettiin armeijan ylläpidossa oluen mausteena. Talollisen vero manttaalilta oli ollut rahassa 16 taalaria ja 21 äyriä 3/5 äyrityistä. Maankirjaveron suuruus oli 7 taalaria 17 äyriä 4 4/5 äyrityistä.
Savosta päin levinneet uudisasukkaat harjoittivat perinteisiä eräelinkeinoja metsästystä ja kalastusta. Asutuksen vakiintumisen myötä myös maatalous vakiintui. Huuhtatekniikalla raivattiin kaski- eli korpiruukiille kasvumaata. Ohraa viljeltiin talojen ympärille raivatuissa pelloissa. Jo varhain näyttävät uudisraivaajat hakeutuneen kalastamaan kyliensä ulkopuolisille vesille, joissa tuli herkästi riitaa paikallisten uudisasukkaiden kanssa. Metsästyksestä eivät lähteet juuri kerro, vaikka sen merkitys oli suuri etenkin katovuosina ja jokapäiväisen toimeentulon kannalta jopa elintärkeä.
Perä-Korpisen Niemelän sukutila on pysynyt saman suvun hallussa 1740-luvulta lähtien. Kuvassa on Niemelän väkeä 1920-luvun paikkeilla.Edessä vas. Aatu Niemelä, Herman Turpeinen, Antti Alatalo sylissä Annu-tytär,vakuutusmies, Lauri ja Sulo Niemelä. Takaa vas, Helli nyk. Lehtola, Anna-Reeta Niemelä, Kaija Ylilehto, Anni Hiltunen, Aatami Lehtola tyttäret Elsa ja Lempi, Katri Holappa ja Anni Niemelä.
1800-luku
Isojako alkoi Korpisella 1861 ja päättyi 1872. Aikaisemmin Korpinen kuului Sotkajärven kylään ja jaon jälkeen kylä alkoi vasta esiintyä virallisena kyläyhteisönään. Isojaolta virkamiehet odottivat paljon, koska sen arveltiin lopettavan metsänhaaskuun kaskeamisineen ja tervanpolttoineen. lisäksi uudisasutuksen piti saada lisää maata ja maanviljelyksessä uskottiin alkavan uusi kukoistuskausi, kun viljelijät voisivat työskennellä taloudellisemmin. Tuloksia saatiin odotella kauan. Joskohta Isojaon vaikutuksia seurattaessa oltiin havaitsevinaan myönteisiä seurauksia asiassa jos toisessakin. Monessa suhteessa odottelijat osuivat oikeaan. Tervanpoltto, jota aikaisemmin pidettiin aiheellisesti metsiä pahoin rasittavana elinkeinohaarana, väheni suunnilleen sitä mukaa kuin Isojako eteni.
Maatalouden alalla jaolla ei ollut näin näkyvää vaikutusta. Ilmeisesti koettiin alkuhankaluuksien jälkeen myönteisenä, että pellot ja niityt olivat lähempänä taloja kuin aikaisemmin. Tämänkin parannuksen tehoa vähensi se, että talot usein saivat yleensä pitää kaukaiset ulkoniittynsä.
Isojaon merkitys jäi Korpisella aika pieneksi, sillä asutus oli ennestään väljää eikä talojen tontteja jouduttu siirtämään toisiin paikkoihin. Sen sijaan nyt saatiin kiistaton vahvistus itse kunkin talon omistukselle, samoin vähenivät aikaisemmin yleiset ja asukkaiden mielenrauhaa häirinneet tilusriidat.
Kun metsät oli nyt jaettu tietyille taloille ja niiden rajalinjat käyty, oli odotettavissa että niiden omistajat kiinnittäisivät huomiota metsien kuntoon. Tämä sai tosin odottaa jonkin aikaa, koska metsähoidon neuvontaa ei juuri ollut. Jaon suurin merkitys aikalaisten tajunnassa lienee kuitenkin ollut kruununmetsien erottamisessa ja siitä seuranneissa hallintojärjestelyissä.
Maa jaettiin metsänhoitopiireihin ja piirit saivat metsänhoitajansa. Kruununmetsät eivät enää olleet kyläläisten vapaasti käytettävissä, niissä ei saanut vapaasti laiduntaa karjaa eikä tietenkään hakata tukkeja. Tämä vaikeutti maataloutta ja erityisen kovana sen kokivat vähäväkiset, jotka olivat tottuneet suhteellisen vapaaseen metsänkäyttöön. Myös mäkitupalaiset joutuivat huomaamaan, että heidän vapauttaan rajoitettiin. Maanomistajat vaativat vuokraa eikä yhteismetsää enää ollut. Polttopuunkin hankintaan jouduttiin hakemaan metsänomistajan lupa. Niinpä metsävarkaudet alkoivat yleistyä. Syynä oli kansan tietämättömyys, rahan ja polttopuun tarve ja milloin mikäkin. Metsäherrojen ja kansan välinen ristiriita vaikutti erityisesti herravihan syntyyn varsinkin alkuaikoina, kun oloja ei vielä oltu saatu siedettävälle kannalle.
Perimätiedon mukaan Korpisen yhteismetsät jaettiin Iissä jakotilaisuudessa, joka pidettiin syksyllä huonojen kelien aikaan. Isäntäväki ei juuri kelien takia vaivautunut menemään tilaisuuteen ja niinpä Korpisen ympäristössä on paljon metsähallituksen maita.
Perintötiloja alettiin ostaa 1800-luvulla
Tilat kuuluivat 1800-luvun lopullakin vielä maanluontonsa puolesta kolmeen pääryhmään: perintö-, kruunun- ja rälssitiloihin. Maa kuului 1500-luvulla annetun selityksen mukaan periaatteessa kruunulle, joten talonpojalla oli tilaansa vain nautintaoikeus
Kun kruunu useaan otteseen joutui sotien vuoksi ankaraan rahapulaan, se salii talojen asukkaiden ostaa tilansa perintötilaksi. perintötilankin omistusoikeus oli ohut, siitä ei esimerkiksi saanut myydä sukuun kuulumattomalle, ellei sitä ensin tarjottu kruunulle lunastettavaksi.
Tilojen lunastaminen perintötiloiksi sallittiin vuosina 1701 ja 1707 annettujen asetuksien perusteella ja vuonna 1723 oikeutta vielä laajennettiin. Tällöin kruunu tarvitsi rahaa sodan aiheuttamien velkojen maksuun. Samalla asetuksella kruununtilan asujan asukasoikeus tehtiin pysyväksi. Häntä ei voitu ilman syytä häätää mailtaan.
Vasta vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja varmisti lopullisen talonpoikien oikeuden omistamaansa maahan. Perintötilaa myytäessä sitä ei enää tarvinut tarjota kruunulle ja kruununtilan asukkaalla oli myös etuoikeus talonsa perinnöksi ostoon.
Korpisen kaksi vanhinta talon paikkaa ovat Jaurakkajärven rannalla sijaitseva Turpeinen sekä Korpisen rannalla Niemelä-Peltolan seutu jossa sijaitsi Holappa- niminen tila ja myöhemmin Lehtola, josta on erotettu monet nykyiset talot.
Asutuspaineet kasvavat
1800-luvun loppupuolella oli Korpisen kylällä nähtävissä sama väestönkehitys kuin muissakin Pudasjärven ja Suur-Iin alueen kylissä. Talolliset olivat vielä suurin väestöryhmä, mutta mäkitupalaisten ja itsellisten määrä oli kasvamaan päin. Vuoden 1875 manttaalikirjoihin oli merkitty Korpisen kylälle 51 henkilöä vailla vakituista olinpaikkaa. Syynä siihen oli uudistilojen perustamisessa ollut katkos. Kun maahan oli v. 1851 annettu metsäasetus, joka määräsi valtion metsämaita käytettäviksi ensisijaisesti kruununpuistoiksi ja vasta toissijaisesti asutukseen, niin asutustoiminta oli ollut 20 vuotta lamassa.
Kruununtorpparilaitos syntyy
Asutuspaine oli kuitenkin kova jo 1870-luvulla ja katkeruus "pantattuja" kruununmaita kohtaan kasvoi etenkin nälkävuosina. Varsinainen kruununmetsätorpparilaitos syntyi vuonna 1877, kun annettiin asetus kruununtorppien muodostamisesta. Kaikki viljelyskelpoinen maa oli asetuksen mukaan käytettävä joko uudistilojen tai kruununtorppien muodostamiseen.
Korpisen kruununmetsätorpat syntyivät maille, jotka olivat Isossa Jaossa joutuneet liikamaina kruunulle, pääasiassa 1880- ja 1890-luvuilla. Tosin Korpisella torppia lohkottiin vielä vuosisadan vaihteen jälkeenkin. Entisten yhteisten kylämetsien siirtyminen Isossa Jaossa kruunun omaisuudeksi oli muutos, jonka ymmärtäminen oli työlästä metsien vapaaseen käyttöön tottuneille asukkaille. Perimätiedon mukaan Korpisen kylän metsämaat joutuivat kruunulle, koska katselmuskokous pidettiin Iissä syksyllä erittäin huonon kulun aikaan, jolloin talollisten oli vaikea mennä pitämään puoliaan kokoukseen. Paikallisten oli vaikea ymmärtää kruununmaiden käyttörajoituksia. Kerrotaan, että metsänvartijat saivat maksaa kyläläisten vihan hengellään. Korpisen alueellakin asui 1870-luvulla ainakin kaksi metsänvartijan leskeä.
Kruununtorppareiden olot
Torppareita oli 1870-luvulla Korpisen alueella seitsemän: Pakola, Seppälä, Kotala, Kumina, Wirtala, Soldat ja Kinnula. Kruununtorppien sopimusehdot olivat vuonna 1876 annetun metsähallituksen johtosäännön mukaiset, ja ne muistuttivat maassa yleensä käytössä olleita torpankontrahteja monin tavoin. Kruununmetsätorpparin oli maksettava vuokraa eli torpanveroa ja hän oli velvollinen tekemään päivätöitä. Torppari sai jokaisesta tehdystä päivätyöstä stemplatun poletin, joka luettiin hänen hyväkseen vuokranmaksussa. Torppaan ei yleensä kuulunut metsää. Torppari sai ottaa rakennus-, poltto ja muut tarvepuut ainoastaan metsänhoitajan osoittamista paikoista. Metsästä ei saanut vetää multaa ja laiduntaminen oli niissä myös kiellettyä. Ilman erityistä lupaa ei saanu edes kalastaa eikä metsästää kruununmailla. Torpan huono hoito ja muun sopimuksen rikkominen saattoivat johtaa jopa häätöön torpasta.
Ensipolven kruununtorpparit olivat yleensä varattomia kuten raivaajien ensipolvi yleensä. Elettiin jopa suoranaisessa nälänhädässä, kunnes saatiin raivatuksi maata ja kasvatetuksi karjaa. Välttämättömiä lisätöitä saatiin metsätöistä ja myymällä kruunulta ostettuja tukkeja. Kruunu alkoi kuitenkin rajoittaa hakemuspuiden myyntiä, kun ostajiksi etusijalle tulivat puutavarayhtiöt. 1800-luvun loppupuolella tuli puutavarayhtiöiden omistamia maita Korpiselle. Niskasaari oli mm. Oy Oleå Ab:n omistuksessa. Puutavarayhtiöiden tiloja hoitivat kontrahtimiehet.
Vasta Suomen itsenäistyttyä v. 1917 päästiin purkamaan kruununtorpparilaitosta ja valtion metsämaiden asuttamisesta annettiin vuonna 1922 asutuslaki, jonka mukaan viljelijä sai lunastaa maansa joko viljelystilana tai asuntotilana.
Korpisen kylälle on kirjattu 1875 perintötiloja kymmenen ja kruununtiloja kahdeksan, yhteensä 18 tilaa.
1800-luvun loppu
Yleensä tilojen peltopinta-alat olivat 1800-luvun puoliväliin asti aika vähäiset. Maanviljelys ei ollut talonpoikien pääelinkeino, sillä yleisesti valitettiin, että hallat ja huonot katovuodet tekivät tulonlähteen epävarmaksi. Uutta peltoalaa jouduttiin kuitenkin raivaamaan jatkuvasti 1800-luvun loppupuolella, kun uudistilat kaipasivat uutta peltoa. Kaskeamalla saatiin suhteellisen nopeasti satoa, yleensä jo seuraavana vuonna. Kaskeamisen ohella suoviljely oli suosituin tapa raivata peltoa. Suopeltoja vaivasi yleensä vesi, joka seisoi alkukesästä pitkään estäen niiden toukotyöt. Tällaiset maat olivat kuivina kesinä hyviä ja niittyinä ne olivat erinomaisia. Näistä suoviljelyksistä saatiin ojittamalla hyviä peltomaita. Suoviljelyllä saatiin lisää peltopinta-alaa.
Vuoden 1882 peltolaskennassa on kirjattu korpisen kylälle 16 taloa, joilla on yhteensä 91,5 tynnyrinalaa ja hehtaareiksi muutettuna se on 45 ha. Taloa kohti hehtaareita kertyy 2,8. Luku on muihin Pudasjärven kyliin verrattuna keskitason paremmalla puolella.
Korpelaisilla oli 1800-luvulla suhteellisen vähän poroja, vaikka Pudasjärvellä ja sen naapuripitäjissä poronhoito on ollut vanhastaan hyvinkin tärkeä elinkeino. 1900-luvun alkupuolella poronomistajia alkoi jo olla Korpisen kylälläkin.
Vuoden 1882 karjavarallisuuden mukaan korpelaisilla oli 27 hevosta, 92 lehmää, nuorta karjaa 21 ja lampaita 81. Karjamäärää yleensä rajoitti rehun riittämättömyys, kesällä voitiin pitää laitumista riippuen enemmän karjaa kuin talvella. Syksyllä teurastettiin ne eläimet, joille rehuvarastoista ei riittänyt ruokaa. Karjaa ruokittiin yleensä hyvin niukasti, ja tuotto oli sen mukaista. Pudasjärvellä kerrotaan lehmää kohden saadun vain kaksi leiviskää voita vuodessa.